Elämä väreissä

Kadehtisin sellaista yhteisöä, jossa ihmiset eläisivät vaatimattomasti, vaan ei jatkuvasti kilpaillen suuremmista asunnoista, autoista, kalliista vaatteista ja koruista. Kadehtisin yhteisöä, jossa ihmiset olisivat iloisia ja ystävällisiä, ja jossa ei olisi kiire. Jossa ihmiset saisivat olla luovia ja rohkeita jokapäiväisen ympäristön ja kulttuurin luomistyössä. Jossa ihmisten suurin halu olisi oppia, ymmärtää ja ihmetellä. Toteuttaa vapaata luomistyötä koko maailman ihmisten luovuuden ja kulttuurivarannon kohdusta. Jossa kokisi joka päivä lennähtävän perse edellä paratiisiin.

Mikä ilahduttaa enemmän kuin ihmisen oivallus? Pieni lapsi soittamassa ja laulamassa kadulla kitaraa, korkkiruuviksi väännetty ja sateenkaarin värein maalattu katulamppu, valtavaksi sätkäksi naamioitu tehtaan piippu. Parasta on arkielämän spontaani huumori. Maailma aukeaisi sille, joka uskaltaisi laittaa kaupungin pysyvästi sekaisin arkielämän taiteella ja huumorilla. Sitä ihmiset kadehtivat ja janoavat: luovuutta, iloa, naurua, hauskuutta ja elämän keveyttä. Onnellisuutta. Mitä muuta ihmiset kadehtivat enemmän kuin onnellisuutta? Onnellisuudessa on kaikki. Kaikki muu on onnellisuuden saavuttamisen välineitä.

Onnellisin on ihminen, joka ei tarvitse mitään, mutta osaa nauttia kaikesta. Vielä onnellisempi on ihminen, joka löytää toisen ihmisen, joka ei tarvitse mitään. Sellainen suhde vain antaa ja hyväksyy, mutta ei vaadi mitään.

Kaiken tämän mahdollistaa vakavuus ja itku pitkästä ilosta. Kaikki tämä rakentuu todellisuuden periaatteelle. Elämästä voi nauttia kuin hullu, jos elämän realiteetit ovat selvillä. Siinä on hauskuuden olemus.