Minän hallinnasta ja tavoitteiden saavuttamisesta
Piti kirjoittaa aiheesta paljon aikaisemmin, mutta olen tehnyt kaikkea muuta. Ei se mitään, juuri tätä ”laiminlyöntiä” aihe koskee.
Harva ihminen pärjää ilman kalenteria. Minulla on kalenterin tapaisia tehtävälistoja. Toimivin näistä listoista avautuu tietokoneen ruudulle käynnistettäessä. Muut listat yleensä hukkuvat kirjahyllyyn muiden muistiinpanojen sekaan. Oivalsin luennolla, kuinka itse ylläpitämiini tehtävälistoihin saa enemmän jäsennystä. (Käyn luennoilla lähinnä pohtimassa omia asioita ja lukemassa kirjoja, joilla ei ole mitään tekemistä luennon aiheen kanssa. Kaikki tarpeellinen informaatio herkistää huomion takaisin luennoitsijaan.) Jaoin tehtävät kolmeen osaan: (1) Päivän rutiinit, (2) Pitkän aikavälin suunnitelmat ja (3) Juoksevat asiat. Päivän rutiineihin kuuluu mm. fyysisestä kunnosta huolehtiminen ja päivän käynnistäminen. Pitkän aikavälin suunnitelma muistuttaa mm. opiskeluista ja omista projekteista. Juoksevat asiat koskevat kirjaston lainojen palauttamista, sovittuja tapaamisia jne.
Tämänkaltaiset tehtävälistat ovat vain tekohengitystä. Elämänhallinta on käynyt todella hankalaksi, ja yksi, ellei ainoa, vaihtoehto hallinnan parantamiseksi on kehittää uutta teknologiaa. Kirjoituksen tarkoitus on valaista avautuvia näkymiä elämänhallinnan ja oppimisen saralla. Miksi ihmiset hetkittäin innostuvat tekemään asioita, mutta palaavat pian saamattomuuden tilaan?
Kirjoitus jakaantuu kahteen osaan. Ensin pyrin valaisemaan ihmisen sosiaalista luonnetta ja historiallisesti ainutlaatuista yhteiskunnallista tilannetta. Toinen osa koostuu sirpaleisista suunnitelmista vastata haasteeseen teknologisten sovellusten avulla. Ensimmäinen osa tekee toisen osan paremmin ymmärrettäväksi.
Osa 1 – Sosiaalinen ihminen
Länsimainen lapsuus on pyhitetty leikille ilman pragmaattisia tarkoitusperiä. Aivan kuin leikki-ikä olisi lapselle suotu elämänvaihe, josta tulee ainoastaan nauttia nautinnon itsensä vuoksi. Suuri osa aikuisten työstä on piilotettu toimistoihin ja tehtaiden valvottuihin saarekkeisiin. Lasten ja nuorten esikuvilla ei ole mitään yhteyttä sen kanssa, mihin koulutus tähtää ja mikä aikuisena heitä odottaa. Koululaiset taaplaavat päivät luokkahuoneessa sinnikkäästi, mutta ovat oikeasti kiinnostuneita vain vertaisryhmässä menestymisestä. Heidän sosiaalisessa todellisuudessa matematiikan taitamisen ja elämässä menestymisen välillä ei ole yhteyttä. Nuorukaiset ovat luoneet oman viihdekulttuurin, jota rahoitetaan aikuisten työllä. Siinä kulttuurissa opiskelukin on välttämätön paha, joka täytyy suorittaa keinolla millä hyvänsä.
Emme elä enää maatalousyhteiskunnassa, tiukan kyläyhteisön kyttäyksen alaisuudessa, jossa häpeä ja arvostus piiskasivat ihmistä tekoihin. Elämme suljetuissa pienperheyksiköissä, jossa kukaan ei tule repimään sängystä ylös peltotöihin tai keppejä keräilemään. Ihmisen perustarpeet on tyydytetty ja eksistentiaaliset ongelmat piilotettu. Seksuaalista viettiä puretaan talouspaperiin pornoelokuvan ääressä. Satunnaiset paremmuusvertailut käydään pienissä ryhmissä, samanmielisten seurassa. Ihminen on muokannut ympäristönsä mukavaksi laboratorioksi tyydytysteknologioineen, mutta samalla tyrehdyttänyt merkittävän osan niistä motivaation lähteistä, jotka ohjaavat ihmistä kehittämään itseään.
Ihmisillä on edelleen velvollisuuksia, mutta ne eivät ole käsin kosketeltavia. Monia asioita vaaditaan viikkojen tai kuukausien säteellä, vasta sitten seuraavat kiitokset ja sanktiot, tai mikä pahinta: reagoimattomuus. Tekeminen huomataan ja palaute annetaan vasta sitten, kun ei saavuta valmiiksi määriteltyä tavoitetta. Ihminen joutuu luomaan itselleen entistäkin ankaramman piiskaajan, yliminän, eräänlaisen yhteisön oman pään sisään. Epäonnistuminen tai pelko epäonnistumisesta synnyttää ahdistusta, tehtävien helppous välinpitämättömyyttä. Ja koska tehtävät ovat standardoitu, eikä keneltäkään haluta vaatia liikoja, puksutellaan koko joukko tasaisen varmasti härkävankkureilla eteenpäin, vaikka valittavana olisi suihkukoneita ja avaruusraketteja.
Tänä päivänä, tietoyhteiskunnan portilla, ihmiseltä puuttuu yhteisö ja uudenlaista toimintaa tukeva ympäristö. Vanhat tavat ja yhteisömallit eivät ole enää mielekkäitä uudessa ympäristössä. Vanha malli on melkein purettu ja ihmiset leijuvat tyhjän päällä, ääritapauksessa kaverina televisio ja masennuspillerit. On totta, että työntäyteisessä, alati muuttuvassa, ihmisrooleja vilisevässä ja erilaisia medioita pursuavassa yhteiskunnassa tarvitaan entistäkin hallitumpi ja joustavampi minuus, jotta voisi toimia tehokkaasti ja vaivattomasti, muita ihmisiä häiritsemättä. Masuda, varhaisena tietoyhteiskuntateoreetikkona, näki jo kaukaa kuinka itsekuri ja sosiaalinen vastuu tulevat olemaan keskeistä tulevaisuuden yhteiskunnassa. Pelkkä psykolätinä on kuitenkin vaisu yritys vastata tähän haasteeseen.
Ihmiseltä puuttuu yhteisö, joten yhteisö täytyy luoda. Ellei muuten, niin teknologian turvin. Itsetuntemuksen kehittämisellä pääsee pitkälle, ja se on sekä välttämätöntä että olennaista, mutta se tie on pitkä ja vaivalloinen. Ennen kaikkea täytyy luoda oma ympäristö, joka muistuttaa juuri sinulle merkityksellisistä asioista juuri oikeaan aikaan.
Ihminen ei pääse eroon sosiaalisesta luonteestaan. Sosiaalisen minän teoreetikot (esim. G. H. Mead) ja eräät sosiologit eivät ole turhaan korostaneet toisten ihmisten merkitystä minän synnyssä ja hallinnassa. Durkheim tiesi varsin hyvin, kuinka sosiaaliset ”tosiasiat” (normit) ohjasivat yksittäistä ihmistä ja kuinka yhteisö vaikutti yksilön olemukseen. Peter Berger lanseerasi Durkheimin ajatuksia mukaillen käsitteen uskottavuusrakenne (plausibility structure) kuvaamaan sitä, mikä ihmisen toimintaa ja todellisuuskäsitystä pitää kasassa. Uskottavuusrakennetta täytyy pitää jatkuvasti yllä. Aikomukset, tavat ja tottumukset eivät ole niin pysyviä miltä näyttää. Kaikki tulee lyhyen ajan sisällä uusintaa ja pitää mielessä mm. rituaalien avulla. Uskottavuusrakenne on toimintaa tukeva ympäristö. Vallitsevien näkemysten legitimointi on osa uskottavuusrakennetta.
Ihminen on sitä mitä mieleen juolahtaa. Ja mitä mieleen juolahtaa, on pitkälti riippuvaista siitä, mitä ympärillä tapahtuu ja on tapahtunut lyhyen ajan sisällä (vrt. aktiivinen tiedostamaton). Sellaista on arjen sosiologia, niin mielenkiinnotonta ja turhaa joidenkin mielestä.
Ihminen ei ole täysin ulkoapäin determinoitu olento. En väheksy biologisia taipumuksia, joita jokaisella ihmisellä läjäpäin on, ja jotka tekevät meistä ainutlaatuisia. Tosiseikka on kuitenkin se, että ihmisen rakenne on ”määrätty” vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa. Lukuisat sosiaaliset signaalit kasvonilmeiden lisäksi ovat kaikille ihmisille yhteisiä kulttuurista riippumatta. Lukuisat ihmisen geenit aktivoituvat ihmistenvälisissä toimissa samoin kuin uusi sosiaalinen tilanne aktivoi erään kalan geenin tuottamaan proteiinia, joka yllyttää kalan taistelemaan dominoivan uroksen tittelistä. Kahden sadan vuoden ajan kestänyt nature vs. nurture -debatti alkaa olla hiljalleen asettumassa, geenien ja ympäristötekijöiden tarkka erottelu ei ole enää mielekäs. Ihmisten erilaisuus liittyy tähänkin kirjoitukseen sikäli, että on varmasti olemassa ihmisiä, joilla on erilainen taipumus aktivoitua ulkoisista virikkeistä. Toisille ihmisille teoretisointini tuntuu läheisemmältä kuin toisille.
Väitän, että tällä hetkellä ihminen saa hyvin huonosti tukea valitsemalleen elämäntavalle. Ihmiseltä usein puuttuu ympäriltään hänen elämäntapaansa sopivat ihmiset ja infrastruktuuri. Ihmisten puutetta korvataan mm. kirjojen ja kaikenlaisen tekstin avulla, nykyisin menestyksellisesti internetin avulla. Elämänhallinnan apuvälineiksi on otettu kalenterit, muistilaput, jopa sisustus. Nämä apuvälineet ovat toisinaan tehokkaita. Monilla työpaikoilla onnistutaan myös toteuttamaan tehokkaan toiminnan ympäristö. Pysyvyyttä luodaan pysyvillä muutoksilla ympäristössä. Jos et usko, voit suorittaa itsellesi sensorisen deprivaation kokeen.
Ongelman ydin, siis kyvyttömyys toteuttaa realistisia suunnitelmia itsenäisesti, on unohtamisessa. Arkimaailma latteuksineen ja tyydytysteknologioineen vie aina voiton tajunnasta. Ihminen yksinkertaisesti unohtaa motiivinsa, hyvät aikomuksensa, syyt jotka häntä liikuttavat, ellei näitä uusinneta ja etsitä jatkuvasti. Markkinat ovat pullollaan itsetuntoa kohottavia selviytymisoppaita, tarinakokoelmia huippusuorituksista ja mahdollisuuksista. Ei näissä oppaissa ole mitään vikaa, ongelma on unohtamisessa. Arki ei tue eikä pidä yllä näitä tarinoita, vaikka ne olisivat tosia ja aidosti mielenkiintoisia. Kerta toisensa jälkeen nämä kirjat saavat lukijan liikkeelle viikoksi, ehkä kahdeksi, jonka jälkeen aktiivinen tiedostamaton täyttyy aivan muista asioista.
Kirjoituksen toinen osa tulee luettavaksi lähipäivinä.
Harva ihminen pärjää ilman kalenteria. Minulla on kalenterin tapaisia tehtävälistoja. Toimivin näistä listoista avautuu tietokoneen ruudulle käynnistettäessä. Muut listat yleensä hukkuvat kirjahyllyyn muiden muistiinpanojen sekaan. Oivalsin luennolla, kuinka itse ylläpitämiini tehtävälistoihin saa enemmän jäsennystä. (Käyn luennoilla lähinnä pohtimassa omia asioita ja lukemassa kirjoja, joilla ei ole mitään tekemistä luennon aiheen kanssa. Kaikki tarpeellinen informaatio herkistää huomion takaisin luennoitsijaan.) Jaoin tehtävät kolmeen osaan: (1) Päivän rutiinit, (2) Pitkän aikavälin suunnitelmat ja (3) Juoksevat asiat. Päivän rutiineihin kuuluu mm. fyysisestä kunnosta huolehtiminen ja päivän käynnistäminen. Pitkän aikavälin suunnitelma muistuttaa mm. opiskeluista ja omista projekteista. Juoksevat asiat koskevat kirjaston lainojen palauttamista, sovittuja tapaamisia jne.
Tämänkaltaiset tehtävälistat ovat vain tekohengitystä. Elämänhallinta on käynyt todella hankalaksi, ja yksi, ellei ainoa, vaihtoehto hallinnan parantamiseksi on kehittää uutta teknologiaa. Kirjoituksen tarkoitus on valaista avautuvia näkymiä elämänhallinnan ja oppimisen saralla. Miksi ihmiset hetkittäin innostuvat tekemään asioita, mutta palaavat pian saamattomuuden tilaan?
Kirjoitus jakaantuu kahteen osaan. Ensin pyrin valaisemaan ihmisen sosiaalista luonnetta ja historiallisesti ainutlaatuista yhteiskunnallista tilannetta. Toinen osa koostuu sirpaleisista suunnitelmista vastata haasteeseen teknologisten sovellusten avulla. Ensimmäinen osa tekee toisen osan paremmin ymmärrettäväksi.
Osa 1 – Sosiaalinen ihminen
Länsimainen lapsuus on pyhitetty leikille ilman pragmaattisia tarkoitusperiä. Aivan kuin leikki-ikä olisi lapselle suotu elämänvaihe, josta tulee ainoastaan nauttia nautinnon itsensä vuoksi. Suuri osa aikuisten työstä on piilotettu toimistoihin ja tehtaiden valvottuihin saarekkeisiin. Lasten ja nuorten esikuvilla ei ole mitään yhteyttä sen kanssa, mihin koulutus tähtää ja mikä aikuisena heitä odottaa. Koululaiset taaplaavat päivät luokkahuoneessa sinnikkäästi, mutta ovat oikeasti kiinnostuneita vain vertaisryhmässä menestymisestä. Heidän sosiaalisessa todellisuudessa matematiikan taitamisen ja elämässä menestymisen välillä ei ole yhteyttä. Nuorukaiset ovat luoneet oman viihdekulttuurin, jota rahoitetaan aikuisten työllä. Siinä kulttuurissa opiskelukin on välttämätön paha, joka täytyy suorittaa keinolla millä hyvänsä.
Emme elä enää maatalousyhteiskunnassa, tiukan kyläyhteisön kyttäyksen alaisuudessa, jossa häpeä ja arvostus piiskasivat ihmistä tekoihin. Elämme suljetuissa pienperheyksiköissä, jossa kukaan ei tule repimään sängystä ylös peltotöihin tai keppejä keräilemään. Ihmisen perustarpeet on tyydytetty ja eksistentiaaliset ongelmat piilotettu. Seksuaalista viettiä puretaan talouspaperiin pornoelokuvan ääressä. Satunnaiset paremmuusvertailut käydään pienissä ryhmissä, samanmielisten seurassa. Ihminen on muokannut ympäristönsä mukavaksi laboratorioksi tyydytysteknologioineen, mutta samalla tyrehdyttänyt merkittävän osan niistä motivaation lähteistä, jotka ohjaavat ihmistä kehittämään itseään.
Ihmisillä on edelleen velvollisuuksia, mutta ne eivät ole käsin kosketeltavia. Monia asioita vaaditaan viikkojen tai kuukausien säteellä, vasta sitten seuraavat kiitokset ja sanktiot, tai mikä pahinta: reagoimattomuus. Tekeminen huomataan ja palaute annetaan vasta sitten, kun ei saavuta valmiiksi määriteltyä tavoitetta. Ihminen joutuu luomaan itselleen entistäkin ankaramman piiskaajan, yliminän, eräänlaisen yhteisön oman pään sisään. Epäonnistuminen tai pelko epäonnistumisesta synnyttää ahdistusta, tehtävien helppous välinpitämättömyyttä. Ja koska tehtävät ovat standardoitu, eikä keneltäkään haluta vaatia liikoja, puksutellaan koko joukko tasaisen varmasti härkävankkureilla eteenpäin, vaikka valittavana olisi suihkukoneita ja avaruusraketteja.
Tänä päivänä, tietoyhteiskunnan portilla, ihmiseltä puuttuu yhteisö ja uudenlaista toimintaa tukeva ympäristö. Vanhat tavat ja yhteisömallit eivät ole enää mielekkäitä uudessa ympäristössä. Vanha malli on melkein purettu ja ihmiset leijuvat tyhjän päällä, ääritapauksessa kaverina televisio ja masennuspillerit. On totta, että työntäyteisessä, alati muuttuvassa, ihmisrooleja vilisevässä ja erilaisia medioita pursuavassa yhteiskunnassa tarvitaan entistäkin hallitumpi ja joustavampi minuus, jotta voisi toimia tehokkaasti ja vaivattomasti, muita ihmisiä häiritsemättä. Masuda, varhaisena tietoyhteiskuntateoreetikkona, näki jo kaukaa kuinka itsekuri ja sosiaalinen vastuu tulevat olemaan keskeistä tulevaisuuden yhteiskunnassa. Pelkkä psykolätinä on kuitenkin vaisu yritys vastata tähän haasteeseen.
Ihmiseltä puuttuu yhteisö, joten yhteisö täytyy luoda. Ellei muuten, niin teknologian turvin. Itsetuntemuksen kehittämisellä pääsee pitkälle, ja se on sekä välttämätöntä että olennaista, mutta se tie on pitkä ja vaivalloinen. Ennen kaikkea täytyy luoda oma ympäristö, joka muistuttaa juuri sinulle merkityksellisistä asioista juuri oikeaan aikaan.
Ihminen ei pääse eroon sosiaalisesta luonteestaan. Sosiaalisen minän teoreetikot (esim. G. H. Mead) ja eräät sosiologit eivät ole turhaan korostaneet toisten ihmisten merkitystä minän synnyssä ja hallinnassa. Durkheim tiesi varsin hyvin, kuinka sosiaaliset ”tosiasiat” (normit) ohjasivat yksittäistä ihmistä ja kuinka yhteisö vaikutti yksilön olemukseen. Peter Berger lanseerasi Durkheimin ajatuksia mukaillen käsitteen uskottavuusrakenne (plausibility structure) kuvaamaan sitä, mikä ihmisen toimintaa ja todellisuuskäsitystä pitää kasassa. Uskottavuusrakennetta täytyy pitää jatkuvasti yllä. Aikomukset, tavat ja tottumukset eivät ole niin pysyviä miltä näyttää. Kaikki tulee lyhyen ajan sisällä uusintaa ja pitää mielessä mm. rituaalien avulla. Uskottavuusrakenne on toimintaa tukeva ympäristö. Vallitsevien näkemysten legitimointi on osa uskottavuusrakennetta.
Ihminen on sitä mitä mieleen juolahtaa. Ja mitä mieleen juolahtaa, on pitkälti riippuvaista siitä, mitä ympärillä tapahtuu ja on tapahtunut lyhyen ajan sisällä (vrt. aktiivinen tiedostamaton). Sellaista on arjen sosiologia, niin mielenkiinnotonta ja turhaa joidenkin mielestä.
Ihminen ei ole täysin ulkoapäin determinoitu olento. En väheksy biologisia taipumuksia, joita jokaisella ihmisellä läjäpäin on, ja jotka tekevät meistä ainutlaatuisia. Tosiseikka on kuitenkin se, että ihmisen rakenne on ”määrätty” vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa. Lukuisat sosiaaliset signaalit kasvonilmeiden lisäksi ovat kaikille ihmisille yhteisiä kulttuurista riippumatta. Lukuisat ihmisen geenit aktivoituvat ihmistenvälisissä toimissa samoin kuin uusi sosiaalinen tilanne aktivoi erään kalan geenin tuottamaan proteiinia, joka yllyttää kalan taistelemaan dominoivan uroksen tittelistä. Kahden sadan vuoden ajan kestänyt nature vs. nurture -debatti alkaa olla hiljalleen asettumassa, geenien ja ympäristötekijöiden tarkka erottelu ei ole enää mielekäs. Ihmisten erilaisuus liittyy tähänkin kirjoitukseen sikäli, että on varmasti olemassa ihmisiä, joilla on erilainen taipumus aktivoitua ulkoisista virikkeistä. Toisille ihmisille teoretisointini tuntuu läheisemmältä kuin toisille.
Väitän, että tällä hetkellä ihminen saa hyvin huonosti tukea valitsemalleen elämäntavalle. Ihmiseltä usein puuttuu ympäriltään hänen elämäntapaansa sopivat ihmiset ja infrastruktuuri. Ihmisten puutetta korvataan mm. kirjojen ja kaikenlaisen tekstin avulla, nykyisin menestyksellisesti internetin avulla. Elämänhallinnan apuvälineiksi on otettu kalenterit, muistilaput, jopa sisustus. Nämä apuvälineet ovat toisinaan tehokkaita. Monilla työpaikoilla onnistutaan myös toteuttamaan tehokkaan toiminnan ympäristö. Pysyvyyttä luodaan pysyvillä muutoksilla ympäristössä. Jos et usko, voit suorittaa itsellesi sensorisen deprivaation kokeen.
Ongelman ydin, siis kyvyttömyys toteuttaa realistisia suunnitelmia itsenäisesti, on unohtamisessa. Arkimaailma latteuksineen ja tyydytysteknologioineen vie aina voiton tajunnasta. Ihminen yksinkertaisesti unohtaa motiivinsa, hyvät aikomuksensa, syyt jotka häntä liikuttavat, ellei näitä uusinneta ja etsitä jatkuvasti. Markkinat ovat pullollaan itsetuntoa kohottavia selviytymisoppaita, tarinakokoelmia huippusuorituksista ja mahdollisuuksista. Ei näissä oppaissa ole mitään vikaa, ongelma on unohtamisessa. Arki ei tue eikä pidä yllä näitä tarinoita, vaikka ne olisivat tosia ja aidosti mielenkiintoisia. Kerta toisensa jälkeen nämä kirjat saavat lukijan liikkeelle viikoksi, ehkä kahdeksi, jonka jälkeen aktiivinen tiedostamaton täyttyy aivan muista asioista.
Kirjoituksen toinen osa tulee luettavaksi lähipäivinä.
posted by Larvanto at 23:50
6 Comments:
Ilo on lukea näin kiihkotonta ja asiallista tekstiä näin raadollisista ja aroista aiheista. Antaa tulla toinen osa...
Olen samaa mieltä kuvauksestasi. Ihminen on olosuhteiden orja, olipa sitten käyttäytyminen opittua tai perittyä.
Ymmärsin sinun kiteytettynä esittävän, että koska ihmiset ovat reaktiivisia, olosuhteiden tulisi olla sellaisia, että reaktiot ovat hedelmällisiä.
Näen tässä kaksi mahdollisuutta irtipyristelyyn. Molemmat vaativat reflektiota. On ymmärrettävä todellisuus, mikäli haluaa muuttua.
Ihminen voi tietoisesti muuttaa olosuhteensa sellaisiksi, että reagoi haluamallaan tavalla. Länsimaisessa yhteiskunnassa on mahdollista muuttaa olosuhteitaan. Esimerkiksi alkoholisti voi jättää juopporinkinsä ja pysytellä kaukana alkoholista.
Elämäänsä voi myös soveltaa luovuutta. Todellinen taiteilija ei reagoi ympäristönsä ongelmiin. Todellinen taiteilija luo uuden maailman tyhjästä. Ero on fundamentaalinen.
Luomisen hankaluus on se, ettei siihen ole olemassa viiden kohdan maagista reseptiä. Prosessiusko kuuluu
Tarve yhteisöllisyyteen on selvä. Yhteisöllisyys ei ole kuitenkaan mikään hopealuoti reaktiivisuuden ongelmaan.
Yhteisöllinen ympäristö luo myös paljon negatiivisia reaktioita. Tämän voi huomata vaikka kokeilemalla asumista pikkupaikkakunnalla.
Kyllä, kyllä. Kiitos hyvistä huomioista. On ehkä parempi viimeistellä samantien se toinenkin osa, niin aihe rajautuu hieman. Pelkkä teoriaosa mahdollistaa turhan lavean keskustelun.
Omin sanoin tiivistettynä:
Ihminen on sosiaalinen olento. Ihminen motivoituu pitkälti suhteessa toisiin ihmisiin.
Elämme historiallisesti ainutlaatuisessa yhteiskunnassa, jossa vaaditaan uudenlaista toimintaa. Vanhat yhteisömallit ja tavat toimia eivät sovi nykyiseen yhteiskuntaan.
Ihminen on eristäytynyt. Ihminen taistee laiskuutta, saamattomuutta ja helpoutta vastaan. Ihmisen on vaikea saada itseään innostumaan asioista pitkäjänteisesti.
Uusi teknologia tulee auttamaan uuden yhteisöllisyyden luomisessa mm. internetin välityksellä sekä itsenäisen elämän hallinnassa muistuttamalla aktiivisesti henkilökohtaisista motivaation lähteistä.
Paluuta eikä varsinkaan halua ahdistavaan pikkukylän yhteisöllisyyteen ei ole.
Mikko:
Tätä kohtaan en aivan ymmärtänyt:
"...On ymmärrettävä todellisuus, mikäli haluaa muuttua."
Ja tämä lause on ilmeisesti katkennut:
"Luomisen hankaluus on se, ettei siihen ole olemassa viiden kohdan maagista reseptiä. Prosessiusko kuuluu..."
"...On ymmärrettävä todellisuus, mikäli haluaa muuttua."
Olisi kai pitänyt sanoa, "...haluaa muuttua itse tai muuttaa jotakin."
Iso osa mentaalisesta energiastamme tuntuisi nykyään menevän todellisuuden kieltämiseen. Se on niin triviaalia ja samalla niin vaikeaa.
Nuo kaksi mainitsemaani lähestymistapaa vaativat, että myöntää todellisuuden itselleen rehellisesti. On toki myös oltava visio siitä, mihin suuntaan haluaa muuttaa tai muuttua.
Alkoholisti ei voi lopettaa alkoholin käyttöä, ellei myönnä olevansa alkoholisti. Alkoholisti ei voi lopettaa alkoholin käyttöä ellei hän näe itseään ilman alkoholia.
En usko juuri kenelläkään alkoholistilla olevan kykyä oppia sellaista mielen hallintaa, että kykenisi pysyttelemään erossa alkoholista pelkällä tahdonvoimalla.
On muutettava alla oleva elämän struktuuri sellaiseksi, että se tukee omaa pitkän tähtäimen vision toteuttamista.
Tämä on itse asiassa yhteneväinen luomisprosessin kanssa.
"Luomisen hankaluus on se, ettei siihen ole olemassa viiden kohdan maagista reseptiä. Prosessiusko kuuluu..."
Prosessiuskovaisuuteen kuuluu ajatus, että lopputuloksen tuottaa prosessi eikä tekijä. Riittää kun opettelee nuo luovuuden reseptin viisi maagista vaihetta, niin tulee luovaksi. Ei se niin mene. Silti luominen alasta riippumatta vaikuttaisi seuraavaan samoja vaiheita. Voimme siis puhua luomisprosessista.
Tuli muuten mieleen kolmaskin tapa irtautua, meditaation kaltainen toiminta, esimerkiksi jooga. Tämä on aiemmalle kirjoitukselleni vastaesimerkki siinä mielessä, että ei välttämättä tarvita todellisuuden kohtaamista eikä visiota.
Irtipyristely on mahdollista, ja näitä muotoja ole eritellyt hyvin. Mutta onhan se pirun vaikeaa. Varsinkin noiden "neuroosien" vuoksi.
"Prosessiuskovaisuuteen kuuluu ajatus, että lopputuloksen tuottaa prosessi eikä tekijä. Riittää kun opettelee nuo luovuuden reseptin viisi maagista vaihetta, niin tulee luovaksi."
Tämä on loistava huomio. Olen itse sisimmässäni aivan samaa mieltä. En osaa sanoa, että välittyykö kirjoituksestani sellainen sanoma, että luovuus synnytetään reseptillä. Jos näin on, otan siitä mielenhäiriöstä vastuun. Olen silti sitä mieltä, että itsetuntemusta ja luovuuteen liittyviä ihmisen ominaisuuksia voidaan kehittää ja luovia päätelmiä avittaa teknologisilla ratkaisuilla.
En väitä vieläkään ymmärtäväni täysin kommenttejasi, eihän ihmiset koskaan ymmärrä toisiaan täysin, mutta nyt ei ainakaan jäänyt epäselvyyden tunnetta.
Post a Comment
<< Home