Pieni ajatusketju
Minä alan olla todella sitä mieltä, että koe/tenttimiskäytännöstä tulisi pyrkiä eroon koko koulujärjestelmässä, aina alaluokista yliopistoon asti. Eikä pelkästään tenttimisestä, vaan kaikesta standardiarvioimisesta ylipäänsä. Minä uskon itsearviointiin, kommunikaatioon ja käytäntöön. Ihmiset kyllä huomaavat ja oppivat itsestään, mikä toimii ja mikä ei toimi. Eivät oppilaat tarvitse ketään sanomaan työn päätteeksi, että väärinhän se meni, vaan he tarvitsevat tukea ja perusteluja. Sama pätee niin matematiikkaan kuin naurun sosiologiaan.
Tämä ennen kaikkea motivaation lisäämiseksi, joustavuuden lisäämiseksi ja yksinkertaisesti sen vuoksi, että kukaan ei oikeasti pysty arvioimaan ihmisen osaamista useimmilla oppialoilla. Huono arviointi ja standardointi johtavat siihen, että aletaan mitata vääriä asioita. Tällöin ei mitata enää osaamista, vaan jotain muuta.
Mitä uudenlainen järjestely tarvitsee toimiakseen? Se tarvitsee kohtaamispaikan, jossa on pääsy tiedon lähteisiin, jossa ajatuksia voi vaihtaa vapaasti, paikan jossa työn tuloksia voidaan vertailla keskenään. Lisäksi se tarvitsee yksilöitä, jotka omalla esimerkillään näyttävät suuntaa. Niin kuin esteettinen elämyskin on useimmiten sitä, että ihminen ihastuu taiteilijan kyvyistä, ei taideteoksesta sinänsä. (Esteettisen elämyksen evoluutiopsykologiasta ja muista keskeisistä asioista kirjoitan enemmän ehkä myöhemmin.) Se tarvitsee ihmisiä, jotka auttavat oppilaita asettamaan tavoitteita. Se tarvitsee ihmisiä, jotka opastavat oppilaita yhä kasvavaan itsetuntemukseen, kysymään tärkeitä asioita, havainnoimaan uudella tavalla ja arvostamaan arkisia asioita.
Suurimmat motivaation lähteet löytyvät arkisista tilanteista. Tehdään yhdessä asioita, autetaan toisia ihmisiä, kilpaillaan paremmuudesta, tehdään vaikutus toiseen sukupuoleen, syödään nälkään, liittoudutaan, juonitellaan jne.
Utopiaa. Olisihan se mahdollista, mutta. Liian paljon asioita, joiden tarvitsisi olla toisin.
Tämä ennen kaikkea motivaation lisäämiseksi, joustavuuden lisäämiseksi ja yksinkertaisesti sen vuoksi, että kukaan ei oikeasti pysty arvioimaan ihmisen osaamista useimmilla oppialoilla. Huono arviointi ja standardointi johtavat siihen, että aletaan mitata vääriä asioita. Tällöin ei mitata enää osaamista, vaan jotain muuta.
Mitä uudenlainen järjestely tarvitsee toimiakseen? Se tarvitsee kohtaamispaikan, jossa on pääsy tiedon lähteisiin, jossa ajatuksia voi vaihtaa vapaasti, paikan jossa työn tuloksia voidaan vertailla keskenään. Lisäksi se tarvitsee yksilöitä, jotka omalla esimerkillään näyttävät suuntaa. Niin kuin esteettinen elämyskin on useimmiten sitä, että ihminen ihastuu taiteilijan kyvyistä, ei taideteoksesta sinänsä. (Esteettisen elämyksen evoluutiopsykologiasta ja muista keskeisistä asioista kirjoitan enemmän ehkä myöhemmin.) Se tarvitsee ihmisiä, jotka auttavat oppilaita asettamaan tavoitteita. Se tarvitsee ihmisiä, jotka opastavat oppilaita yhä kasvavaan itsetuntemukseen, kysymään tärkeitä asioita, havainnoimaan uudella tavalla ja arvostamaan arkisia asioita.
Suurimmat motivaation lähteet löytyvät arkisista tilanteista. Tehdään yhdessä asioita, autetaan toisia ihmisiä, kilpaillaan paremmuudesta, tehdään vaikutus toiseen sukupuoleen, syödään nälkään, liittoudutaan, juonitellaan jne.
Utopiaa. Olisihan se mahdollista, mutta. Liian paljon asioita, joiden tarvitsisi olla toisin.
posted by Larvanto at 01:51
2 Comments:
Mitä uudenlainen järjestely tarvitsee toimiakseen? Se tarvitsee kohtaamispaikan, jossa on pääsy tiedon lähteisiin, jossa ajatuksia voi vaihtaa vapaasti, paikan jossa työn tuloksia voidaan vertailla keskenään. Lisäksi se tarvitsee yksilöitä, jotka omalla esimerkillään näyttävät suuntaa. Niin kuin esteettinen elämyskin on useimmiten sitä, että ihminen ihastuu taiteilijan kyvyistä, ei taideteoksesta sinänsä. (Esteettisen elämyksen evoluutiopsykologiasta ja muista keskeisistä asioista kirjoitan enemmän ehkä myöhemmin.) Se tarvitsee ihmisiä, jotka auttavat oppilaita asettamaan tavoitteita. Se tarvitsee ihmisiä, jotka opastavat oppilaita yhä kasvavaan itsetuntemukseen, kysymään tärkeitä asioita, havainnoimaan uudella tavalla ja arvostamaan arkisia asioita.
Olen pitkälle samaa mieltä. Eräs kohta jäi kuitenkin epäselväksi. Tarkoitatko että samojen henkilöiden tulisi olla sekä visionäärejä että opastajia?
Minusta se on välttämätöntä. Ei kai oppilas voi omaksua visiota pelkällä osmoosilla. (Vastaesimerkki: mestari-kisälli). Toisaalta ei voi opettaa, jos ei ole omaksunut visiota.
Eli tarvitaan johtajaa. Valitettavasti en ole elämäni aikana ollut opetettavana tai tehnyt töitä yhdenkään ihmisen kanssa, joka täyttäisi mainitsemasi ehdot. Tuttuja ja ystäviä en laske, opiskelu tai työnteko jonkun alaisuudessa on täysin erilaista kuin ystävyys.
Monelleko johtajalle olet itse tehnyt töitä?
Ajattelen, että jokainen voi olla visionääri, jokainen voi näyttää suuntaa, jokaiselta voi oppia. Käytännön taidot ja kyky perustella ratkaisevat. Tietysti on olemassa myös ihmisiä, johtajia, jotka tekevät kaiken paremmin kuin muut.
Ajattelen myös, että erityisesti itsetuntemuksen kehittämisessä tarvitaan opastajia. He eivät ole niinkään uusia visioita luovia ihmisiä, vaan ihmisiä, jotka tietävät paljon elämäntaidosta yleensä. Tällaista elämäntaidon opastusta voisi verrata tiibetiläisen munkin työhön.
Lisääntyvä itsetuntemus mahdollistaa visioiden kehittelyn.
"Eli tarvitaan johtajaa. Valitettavasti en ole elämäni aikana ollut opetettavana tai tehnyt töitä yhdenkään ihmisen kanssa, joka täyttäisi mainitsemasi ehdot."
Siinäpä se. Ei minullekaan tule mieleen montaa ihmistä, jotka olisivat tehneet todella vaikutuksen, vaikka en näe mitään syytä siihen, etteikö sellaisia ihmisiä olisi olemassa paljonkin. Mutta muutamia tulee mieleen ja heille siitä kiitos.
Liian monen asian tulisi olla toisin. Viisaista ihmisistä on aina pulaa. Erityisesti lasten vanhempien vastuu on
älyttömän suuri.
Ehkä osasin vastata suurin piirtein kysymykseesi?
Post a Comment
<< Home